Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.
»Kuule, älä nyt aja!»
Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin täytyi pysytellä tasapainossa.
XII
SOLMU
Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät tyttärelleen.
Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti vastaan kun sattui — ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi, sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.
Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti… Se oli niin toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt…!
Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla! Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties kuin kerran… Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä… Kun hän huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt…
Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti. Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden *lasten* haltuun, eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano, niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee, lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata, eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.