»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja toisiin huoneisiin.
Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen… Kattoa piirtelevät tämän saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.
Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät, rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.
Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa ystävää puolustamaan.
Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti alkavan kukistua väkevän käden alle.
»Kelvoton … mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin nousi ja he taas vastakkain seisoivat.
Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin kokonaan tyhjiin rauennut.
»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan olalle.
»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.
»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»