»Tuleeko siitä mitään?»
Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin, Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen, jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.
Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien. Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti kirveen ja kohotti jo sitä.
»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään käyttänyt.
Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen »koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu, niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka, verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit, joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti, että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto ja — sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän saavutti malttinsa jälleen.
»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä», virkahti Vennu nyt huohottaen.
Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja lopettaa tuon… Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä, mitä Vennu ajattelee…
Vennu hypähti ylös.