»Uskostako, vai?»
»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi ääneen, mutta Vennu virkahti:
»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä enkä Jumalan sanan vaivainen.»
Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja lähti kotiin päin.
Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
»Nythän oli *minun* vuoroni … minähän olin vanhin ja…», hän nauroi kurillisesti. »Minä tahdon kermat…! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa* paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette. Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi. Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti, ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi loppuun!»
Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen, vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään, katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin »seitsemän pappia».
Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo — Vennukin mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan…! He nauroivat vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.