Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin hymyilemään: »Olisikohan se peru?»… Mutta kun joku arveli sellaisten syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli sen vastus…! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä…! Sitten kirosi ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee ajatella.
Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan, mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin pieneksi.
»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»
»Onhan se niinkin.»
Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?
Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:
»No on se ollut!»
»Mistä tiedät?»
Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.
»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä ryöstöstä.