»Hurjasti, komiasti, kotkotti, vaikka paikalla kulkuri tulit! Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan, niin ei nämä pojat suris!»
Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan. Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja räyhäten.
»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan, mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.
»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te ujostelette? Häh?… Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma. Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet — voi sen tuhat! — olet niin kuin olisit kipeä ja köyhä!»
Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.
»No … no … älähän nyt … kaa… Olehan ihmisten lailla, minä olen jo vanha mies, en minä jaksa … ka, no … mutta … sinäpä nyt olet vasta…»
Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen käsissään.
»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä, niin…»
Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja lauleli täydellä kurkulla:
Lauletahan vain nuoret poijat kylämme kunniaksi, jottei tämä nuoruuden aika käysi tukalaksi.