»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.
»Ei suinkaan se … en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.
Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa parempi kuin hän, niin sille hän näyttää… Hän ei sanonut olevansa kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti, kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.
He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.
VI
ÄIDIT
Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään. Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa kurssia omaksi tarpeeksi.
Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät, antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia on kulkenut.»
Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun. Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon. Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa, että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä itsekään mistä se johtui.
Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.