Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään. Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan. Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään tiesi, — valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.

* * * * *

Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran, eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi. Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat…? Kun saisi edes pastorin kanssa puhua…! Mitähän pastori sanoo…? Mutta kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja muidenkin pitäjän poikain puolelta.

Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä hakemaan tuota… Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla lähtee…

Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä kotiinsa.

Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti hämillään olevan … mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi, hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun salaajaksi… Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan, joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään. Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.

Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski, kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään, niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut, että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi. Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä syntyvän iloa ja riemua … muorinkin kaksin käsin vastaanottavan! Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. —

Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta täällä… Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka … niin mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.

Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa, menee sisarensa luo … jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua kaikille.

Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo Ellalle … ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan… Mutta nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole kauppakalu!