Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.
Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.
Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.
»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?…»
Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.
Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen … ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.
Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä, että mitä se äiti nyt täällä? — kun muori samassa loi pitkän, syvän katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi siellä jotakin askartelemaan.
Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin tuskalliselta.
Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa, hän virkahti:
»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»
Se tuli kuin ukonnuoli.
»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.