Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää olevankaan, — esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin laumoittain.
Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja, joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus! Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa, että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu, joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla, kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta, paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat, ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän laatuun. —
Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta. Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat, odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi liikkua.
Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin luo.
Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin, suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni, »sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti yrittänyt tänne?»