Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin. Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun tuollaisen kamalan kolttosen tekevät… Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se olisi ollut Valee… Jos sen olisi tiennyt, niin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi mennä olisi saanut…
Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän menettelynsä kaikin puoliseen valoon.
Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos saa henkensä pitää.
Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi kauan salassa pysyä.
Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa… Ja mitä hän sitten huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet, joita puolimielinen tytär tekee… Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon ovea… Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa… Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan vielä varasten kärryille istunut. — Mutta hänellä onkin, jumalankiitos, ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa tottelemaan itseänsä… Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa, niistä tilinteolle…
»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.
VII
HERÄNNEITÄ
Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla. Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä, ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin. Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-, juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla, ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.