Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon, jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti. Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän lähteä.
Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat, pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.
Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja, nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin kanssa.
Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa poikia yhden toisensa perään.
Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa tuli muori.
»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen, kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä. Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.
Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!
* * * * *
Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:
»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso, nyt on puhemiehet paikalla!»