»Ääh … jaah… Se on perkules seh!… Mine otta ja laitta teille kompaniija kasakat … äh!… kasakat!… *Kompaniija kasakat* … kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!… Ei tes muuta autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»
Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja laupiaimmalla äänellä.
»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.
»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.
»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»
»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet ja…»
»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.
»Joo.»
»No voi sun…»
Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää. Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän kulauksen … toisen … kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää: