Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon. Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan, että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön…! eipä se Santra niin erinomainen lienekään.
Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi — Ellakin jäi puille paljaille — karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle körttiläiskulmalle? Ohoh!… Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin. Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka, meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin pois.
Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti tuumiskelivat:
»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»