Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse, mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen* omaisuuttansa tallentelemaan…! Hän rupesi vetämään kylään mitä milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää, ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi haukuskelemaan.
»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!» naureskeli makeasti partaansa.
Esa oli heidän ainoa lapsensa.
Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan siinä asiassa äidilläkin sanomista … ja siitä syntyi vanhuksille usein tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään. Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
Sillä tavoin Esa varttui.
Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia käsiinsä.
Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista. Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen. Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa emännyyttä Esan isännöidessä.
Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula. Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla tappelijain kuninkaaksi — kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa — mitä arvoa sillä olisikaan, jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä — pääsikin hän tuon himonsa ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi, paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille…! Hän, jota niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi, nurjimmaksi kaikista … hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä kuin tavallinen renkimies — sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, — eikä kuin piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin. Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu maassa», laulusulka on siltäkin katkennut… Jo, jo alkaa sekin asettua. — Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka hämmästyttäisivät puolta maailmaa.