»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.
»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»
Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.
Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle. Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.
Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat puitten varjoon.
Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen … kaksi … kolme, siihen loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.
»Tpruu!»
Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen, ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä, ilmestyivät vahdit metsästä.
»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi
Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.
»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti saada sen menemään murroksen yli.