Yksi toisensa perään lähtivät akat pois — kotiinsa.
"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.
"En minä ole ainakaan nähnyt."
"Ei kattoa pään päällä … ei ainoatakaan leipää!…"
Siinä yksinään istui kivellä, kyynärpää polven ja poski käden nojassa, Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä, ennenkuin kokonaan paloivat.
Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut. Miehen sydämellä oli raskas taakka. Puutetta oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään … se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä.
Mutta nyt?
Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan, mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat — viides äidin sylissä — ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän elättämisestään edesvastuussa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.
Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt, osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.
Ei ollut leivänpalaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta varasta, jolla tyydyttää omaa ja lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin aamulla! Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa … kuolla siinä kaikin ja kadota kodin kanssa yht'aikaa?