"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden tulee, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta kylästä oleva vaimo.
"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"
"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eiväthän ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa! Vaikka meille tulisitte, jos ette likempää sijaa saa."
Puhe loppui siihen muutamaksi hetkeksi, sillä likellä asuvat eivät mielellään ruvenneet puhumaan asiasta. Useimmat tunsivat, että jos jotain sanoisi, niin olisi välttämätöntä kutsua kotiinsa, ja siihen ei ollut halua.
"Heistrokin Liisaa, kuinka pyyhkäsi pois, kun ruvettiin puhumaan yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli oman tupansa palavan. Voi sitä ihmisluontoa. Olis nyt luullut kaksinkäsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus tapahtui."
"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", säesti
Helpon Tiina.
"Tule meille Sanna lastesi kansia", jatkoi hän. "On siellä ainakin lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu linnulle, jota linnulla itselläkin."
"Kiitoksia Tiina."
Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä huone oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutuspuuhissa hyörivät, vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohi mennyt.
"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.