"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella kertaa, ei se kaikille yht'aikaa tapahdu", sanoi joku.
"Niinhän se on", alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä, niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko omalle kohdalle sattuu. Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."
"Jopahan", myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa muistutti:
"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kun itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toisiaan auttamaan."
"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanporän Sanna.
"Et olekaan juuri… Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vain yksin paloi."
"Älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani." Sanna huiskutti Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata paremmin Tupun päähän huiviriekaletta, joka siinä kihnatessa oli luisunut.
"Tuppu-parkani."
Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana, kun tunsi että Tupun oli niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun vaikutuksesta hänkin.
"Voi hyvä armias Isä! … tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan. Vaikka kuollahan tässä täytyykin meidän kaikkien … ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua helmaansa ja itki.