Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä enää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän tuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.
"Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso tupa ja vähä väkeä", virkkoi Sanna.
"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan … eihän ne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja kuolla?"
"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole mailmassa muita!" valitti Sanna.
"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut", arveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.
Se tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.
"Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.
"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja
Aukusti perässä.
"Täytyyhän sitä jonnekin … koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin pitkä."
Matti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.