"Se taas poltaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.
Vähitellen ihmiset siirtyiliväät palopaikalta lämpöisiin koteihinsa rauhallisin tuntein. Muutamia joutilaampia enää siinä hehkuvan hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkui sinne tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoitusta. Liikkui vain ja unohti että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena vaistomaisena tietoisuutena.
Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään. Kun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.
Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:
"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pitemmälle jatkaneeksi.
"Voi hyvä Jumala!"
Vaimo alkoi itkeä.
Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.
Matti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.
"Tuota … ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla … jonnekin täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.