"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.
Herra…"
Liisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa paloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeän valitusäänen.
"Oih!"
Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyrään ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi lähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuin paikalleen jäädä.
Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle pitäisi tuollainen onnettomuus sattua?
"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä huudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän pidättyi katselemaan.
"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus, kun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden, että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisi jonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä, ainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.