Kun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, ettei se oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala, nyt en enää jaksa", hän huokasi ja seisahtui. Ja kun kerran seisahtui, niin omituinen painava puuttumus taas laskeusi jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa.
Tiellä hän seisoi tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.
"Heistro…" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa, johon tuo vastaus huudettiin.
"Oo-o-i!"
Liisan huuto oli epätoivon parahdus. Samassa jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynärpäihin. Kipua ei nyt joutanut huomaamaan … sydän oli toisaalla ja tuntokin siellä.
"Voi lapsiani!"
Todellisuuden tieto sai hänet voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti siinä Pekkolaisen, joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohti. Ei joutanut Liisa mitään puhumaan kun sivuutti.
"Sinullapa kiirettä on", virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja välinpitämättömästi.