"Entä jos … omanne palais teidänkin, niin…" Liisa yhä vain riensi eteenpäin.
"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä kenelt' tahansa, ei se niin suuri vahinko ole."
"Nurkanperä? Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa seisahti.
"Te-eidän", veti Pekkolainen pitkään. "Nurkanperän Matin mökki se on! Korkeintaan kymmenen markan arvosta olis polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta."
"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennenkuin Pekkolainen ehti lopettaakaan. Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut, oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.
"Katso itse … voot!"
Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä näkyi.
"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa", toimitti Pekkolainen.
Liisa sai heti selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän mäenrinteessä Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen pakkautunut tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:
"Jeesukselle kiitos olkoon!"