"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa", hän sanoi.
"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja", huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos … arveli ehkä että muutkin tuovat."
Kumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.
Hän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää."
IV.
Vähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa viivyttelivät ja "ehtiihän tuonne vastakin" hokivat, niin rupesivat vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy tulevan." Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa kuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!
Tällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.