Nurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan puuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua kerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta tullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.
Yksin hän käveli … ei tahtonut muiden seuraa.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja — kerjuulle…"
Se oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä lausutuiksi sanoiksi.
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun pyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa rakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin Sannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän käskemättäänkin!" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.