"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."
Sannasta tuntui jo paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo iloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän murheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä. Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta ymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntävaltaansa näyttää.
Matti ei ollut kotona, kun se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."
Sannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä kurrasi.