Vimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.
"Senkin riivatut!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle yrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu … anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa … kun vihoissaan lyö mielipuolen tavalla", torui Tiina henkäyksissään.
"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta."
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä."
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"