Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei joutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen mielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui … tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!…
Siten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut. "Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle huudettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.