Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat kuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet. Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.
Sitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo, kyllä se on helppo elinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet. Kun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen toiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan vain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä oikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia vetää ahneus kerjuulle.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän lapsille niin mitään.
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!…"
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli hän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta korjaamalla tuli vielä kalu.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä, kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat ilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan alkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin … kuka tietää minkälaiseksi muuttuukaan.