V.
Eräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa koti?…
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vain huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin sitä pitää … noin! Eikö niin, isä?" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.
"Noo siinä … olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu käärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen koko omaisuus.
Hemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui poikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.