"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42 markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä jälkeen.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla. Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja syötiin.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.