Hiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja kiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa, että milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin … ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai hänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.
Matti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:
"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei … ettei … olisi tarvinnut kerjätä."
Sanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.
Vähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:
"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa, että saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää kerjuulla…" Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä, samassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei paljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä välinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi jotenkin.
Mies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten pahuutta moittia, — ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.
IV.
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen pihatuvan.
Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.
Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä
varoilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun
Matti sai ensi kerran palkkansa.