Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä pidättäen katselivat hirveätä näkyä.
"Mutta … Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.
"Ei se vielä… Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, ja
Sanna nousi ylös.
"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän peremmäksi, katselemaan ikkunasta.
"Tuota … kyllä hän tulee heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.