Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!…"
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…"
Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.