"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"
Sannan hytkytys kasvoi.
"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi".
"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.