"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.
Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla voimalla.
VIII.
Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun toivo ja pelko sydämessä taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:
"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti
Sannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi."
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat, että valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…"