MIINA. Kylläpä sitä käskisi aina olla teidän mielenne mukaan.

PERÄKORPI. Saisit sinä… Ai perhana! … kun leikkasin taasen haavan (Pyyhkielee verta.) Siinä sinä kanssa palpotat koko päivän! Mene jo siitä tiehesi jos kerran menet.

MIINA (Ilkkuen.) Minunko syyni tuokin oli?

PERÄKORPI (Matkien Miinaa.) "Minunko syyni tuokin oli."

MIINA (Menee nauraen ja ilvehtien.)

PERÄKORPI (Katsahtaa taaksensa Miinan mentyä, heittää parranajon, nousee leukaansa pyyhkien.) Nyt minä tahdon akan vaikka mistä! Tuo tulee aina vaan yltäisemmäksi mitä enemmän häntä lahjon, silkkihuiveja ja musliineja ostelen. Jumalauta! mun pistää kovin vihakseni kun ei ole enää eheätä paitaa ottaa yllensä, vaikka tytär silkissä ja sametissa prameilee. Haukkuu vaan sitte silmät täyteen jos joskus jotain tekemään hänet vaadin, muutama kelvoton! (Miettii.) Mahtaisiko saada tuon piika-Liisan suostumaan? Hän on tosin vähän ruma ja hiukan hassahtava, mutta hyvä ja huolellinen työihminen niin että kyllä hän emännyyttä hoitamaan kelpaisi (Katsottuaan kuvaansa isossa peilissä. Huokaisten:) Kyllä en minäkään ole kaunis, eikä minullakaan liene enää valikoiman varaa, sillä nuoret ja koreat ne katsovat aina enempi naamaa kuin rahataskua… Se se oli saakelin hullua, etten jo kymmenen vuotta takaperin nainut silloista piikaani, vaan annoin muiden johtaa itseäni. Silloin oli vielä verevyyttä poskissani, tukkani oli kuin rohdin tortti ja — siinä tytössä olisi ollut emäntää joka taholle… (Sattuu katsahtamaan saappaisiinsa.) Saamari kun ovat nuo saappaatkin ravassa, täytyy niitäkin vähän mustata, jos tässä kosimaan pitää ruveta (Laittaa paperitukon johon tahrii pesästä nokea. Keskeyttäen saappaitten, mustaamisen:) Ja totta puhuen, kyllä Liisa ihmiseksi kelpaa, kun puetan hänet. Saateipa raha puutu. Jääköön Miina tästälähin vähemmälle ja syyttäköön itseänsä, kun ei vähääkään lapsen tavoin isäänsä kohtele. Hän on aina niin kun olisi paholaisen niellyt, Jumala paratkoon! Ja jos minulla on vielä elämänpäivä, niin ennen pitkää putoovat vaatteet riepuina päältäni (Vie tupaan parranajovehkeet.) Ei minun tarvinnut näitä tällaisia ennen kannella kun emäntä vainaja eli. (Istuu tupakoimaan.)

Mutta mitenkähän helkkarissa minä osaisin sille Liisalle asian puhua niin, ettei siinä kovin pitkiin juttuihin tarvitsisi ruveta? Hän on vähän yksinkertainen (Nousee, ottaa verkatakin naulalta, ja pannessaan sitä päälleen.) Panen tuon verkatakin päälleni, se kuitenkin antaa vanhallekin miehelle vähän paremman ja juhlallisemman ulkomuodon (Katsoo peiliin.) Noo, en minä vielä sentään niin kauhean vanhalle näytä! (Istuutuu.) Perhana tietää, olisiko parempi vihkaista asiasta Kylä-Maijalle, että se puhuisi Liisalle, vai puhunko itse ja nyt kohta?… Tässä todellakin tarvitsee rohkoryypyn, sillä asiata en enää lykkää, en! (Menee piirongin luo, ottaa sieltä pullon, josta ryyppää. Katsoo sitten ulos ikkunasta.) Kas, mutta tuollahan se Kylä-Maija meneekin, tpruu! (Hätäisesti liikkuen.) Huudankohan minä hänet tänne, vai annanko olla? Jos se nyt jää, niin se jää ainaiseksi, sillä minä olen, herra paratkoon, tällaisissa asioissa aika pelkopöksy… Jos vasikan nahatkin saan, niin enpä ole ensimmäinen, eikä viimeinenkään. Menköön syteen taikka saveen! (Kiirehtii ulos. Vähän ajan kuluttua palaa takaisin ja huutaa ovesta jälkeensä:) Tule tänne Maija!

KYLÄ-MAIJA (Astuu sisään reppuineen.) Kun oikein tuo isäntä vie mun kamariin. Voi juutas kun teillä on komea tuolettipeilikin!

PERÄKORPI. Käy istumaan.

KYLÄ-MAIJA. Jotta oikein käsketään istumaan. Voi paikkaa kun se isäntä on viimeaikoina kovin lihonut ja tullut pulskaksi. Oikeinpa mä nyt vasta silmäni avajan, kun on kohta niin iso vatsa kun Mikin-tuvan vaarilla. Te olette varmaankin ollut hyvin terve?