"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä taloansa kaupittelisi! — mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka tässä emännyyttä hoitaa? — Kun saisinkin vielä akan… Mutta taidan olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. — Kyllähän tuo Joonas on kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, — parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä toimeen, ne söisivät mun ylös…"
Joonaalla ja Johannalla oli keskustelu navetassa:
"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"
"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään kanssa riidellä".
"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".
"Niin, kyllä seitsemässätuhannessa on jo minunkin mielestäni hintaa".
"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä lähden katsomaan, mitä hän miettii".
"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas tultuaan tupaan.
"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit talon lunastussummaksi?"
"Sano sinä ensin".