Ääni värähti harmista.
Hän oli jo ehtinyt tupaansa ja istahti takkakivelle selkäänsä lämmittämään. Ukon nenänsivussa oli paksu nokipilkku, ikään kun vartta vasten sormella pyhkäisty, tullut äsken, kun oli perunapannua tulelle asettanut. Takkia ei ollut yllä, vaan karkeat hurstipaidan hihat esiintyivät likaisimmassa jokapäiväisyydessään. Housunlahkeet olivat valkeaksi parkittuin saapasvarsien alla syltyssä.
Istuttuaan takkansa ääreen oli taas juuri alkamaisillaan äskeisen valitusvirtensä jatkoa nykyajasta, kun ovi kiireesti aukeni ja Amalia tuli tupaan.
"Emäntä käski tulla lakaisemaan teidän tupanne lattian ja pesemään astianne", sanoi riuskasti.
"Kyllä minä itsekin", väitti ukko.
"Niin vaan — tuossako teidän luutanne on? Huonopa se onkin, mutta taitaapa sillä saada". Amalia lakaisi niin että rikat tuoksuivat kattoa myöten.
"Älä tuoksuta! Etkö näe, että tomu lentää maitovatiin pöydän alla", huomautti ukko.
"Kuinka te siellä pidätte maitoa, onhan teillä hylly?"
"Noo on, mutta panin vaan sinne, kun hylly on niin täynnä".
Amalia lähestyi pöytää ottaaksensa sen alta maitopunkin. Mutta tuskin oli sen saanut käteensä, kun kiljahti: