Teerelän veljekset rupesivat elämään.
"Malmarini! Pannunvarteni! Pistoolini! Puukkoni!" kiljahtelivat viskaten tuvassa kaikki sikin sokin.
"Mitä — mitä — mikä nyt on?" kyseli Johanna kauhistuneena katsellen veljiensä raivoa.
Veljekset eivät muuta ehtineet, kuin kiroillen etsiä tappeluaseitaan.
"Mikä niitä nyt taas riivaa?" Kysymykseensä vastaustakaan odottamatta riensi Johanna ulos, missä luuli saavansa asiasta paremman selvän. Saikin siellä kuulla. Tuli takaisin tupaan.
"Armollinen Jumala", vaikeroitsi hän, — "minkä kaltaisia villipetoja te olette! Miksi syöksette tappeluun kuin koirat? — Pysykää hyvät ihmiset kotona. Minä aavistan jotain onnettomuutta… Voi, älkää menkö! — Ville, sinä, joka olet vielä niin nuorikin, älä mene! — Heikki —".
"Älä sinä. Voitko sanoa Teerelän poikain ikänä paenneen? — Irti minusta, kakara!" melusi Heikki ja kiiruhti ulos.
"Veljeni rakas, pysy kotona ja vältä vaaraa". Johanna piteli käsivarresta Villeä, joka nyt todellakin näytti kahden vaiheilla epäröivän.
"Tule joutuun Ville!" kuului Heikin ääni ulkoa.
Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen, kun hän pyysi: