"Kuka sitä semmoista viitsii".
"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy.
Joonas virkkoi:
"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".
"Mitä tuollaisestakin seurasta on iloa, kun nuokin olivat?" nauroi
Johanna.
"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".
"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".
"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".
"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta tottahan uskostansa saakin voimaa".
"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis velan eteen, niin aina lyhenis".
"Tottahan lyhenis!"