Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.
"Oliskohan Villeltä?" arveli vähän ajan kuluttua.
"Varmaan!" päätti Joonaskin nyt, "mene sinä viemään sitä isälles".
"Etkö sinä? Mene nyt", ehdotti Johanna.
"En minä oikein … hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.
Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun sitä ei tullut, jatkoi hän:
"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".
"Minä luulen, että hän pelkää sinua", arveli Johanna.
"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina, ollut hänelle niinkuin… Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan, niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".
Johanna sanoi: