"Jos tuota sitte…" sanoi ja lähti.
Heikki hohotteli vielä:
"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti pysyisitte ryyppäämätönnä —"
"Älä nyt kovin — taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se sinua vie".
Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja huokauksen, sanoi hän pilkaten:
"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin". Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen, ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.
"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.
Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.
Kun miehet astuivat tupaan, oltiin siellä hiukan ällistyksissään. Ukko ja Heikki olivat hämillään ja käyttäytyivät ihan vieraan tavoin, juuri siitä syystä, että he aavistivat talonväen pitävän heidän tuloaan omituisena. Pelastuakseen renkien tutkivista silmäyksistä pujahtivat he mielellään kamariin.
Joonas palasi vähän ajan kuluttua sieltä tupaan ja sanoi Johannalle: