"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut saavani Niemelän Joonasta valehtelija! — Jospa jolloinkin olisinkin sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia, kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen ja talon perikatoon. — Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet —".
"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta —"
"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin juoda ja tapella —"
"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.
Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen. Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.
Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat
Johanna sekä nimismies takaperin.
"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.
Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.
"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.
Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.