"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian hyväksi".
Saaraleena tuli vaivaloisesti liikkuen, ja alkoi jo puoli ovessa hoihkata:
"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! — Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina yhtä ja samaa hametta pitää. — Toista se on köyhäin".
"Tulkaahan istumaan, Saaraleena".
"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta pianhan mun asiani on ajettuna. — Minä ajattelin pyytää emännältä pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. — Talvi tulee ja pitäis vähän laittaa uusia lapoja sukkiin. — Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne köyhyyden tuskat, niin on, niin on".
"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä haukata. — Minä sillä aikaa katson villoja, — Mutta mitä sieltä kylästä päin nyt kuuluu?"
"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä! — No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on. Merkillistä".
"Hyvin suotu! Mitä siitä puhutaan?"
"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa kulkemasta Kuppilan Miinalla; — ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö siinä ole puhumista, eikö jo?"
"Kuppilan Miina hänelle antoi vasikan-nahan!"