"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan sukutauti tarttua".
"Niin niin, — sukutauti —".
"Niin, sukutauti — Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni tätä, liekö tosikaan".
"Taikkama sitä sanoisin! — Luultaisiin pian teitä tämän huudon nostajaksi".
"Vaikka en usko itsekään".
"Niin todesta! — Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä tästä mitään".
"Mitä Niemelän emäntä silloin sanoi teille kun olitte siellä?"
"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee. Mutta kun se nyt saa tämän kuulla —"
"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä.
Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".
"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. — Nytkin riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat, riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, — sen minä sanon!"