Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon, vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:
— Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain tämä yksi on tarpeellinen.
Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus, ja sekin vivahdus soi äänessä.
VII.
Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti hän pöydälle mustakantisen vihkon.
— Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa — ja suunnitelmia joita voisi ajatella mahdollisiksi…
— Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen, siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.
— Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua… Tässä ei ole mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.
Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten kuultelemaan.
Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21 torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet. Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia, jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään. Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat riittäneet.