— Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.
Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi taipua.
— Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät uskomaan, että kaikki tällainen olisi mahdollista ja totta?
Ja millä vihdoin saada heidät oppimaan ne keinot, nämä uudenaikaisen maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat maa-uskon, täyttävät sen?
Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.
VIII.
Emäntä toi karpalomehua.
— Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä innostuksesta kädet nyrkissä.
— Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.
Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä ilme.