— Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:
— Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain…
Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.
IX.
Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti. Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja, varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi. Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle. Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.
Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin. Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset eivät olleet esteitä.
Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.
Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia, lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.
Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä. Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.
Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana. Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan, yht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia, kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä, epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat, maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, — se norui, lirisi ja kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten…